XIII.
Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o. ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa. Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi, voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.
Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin, alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se ainakaan olisi mitään hullua, se… Niin että Vilhelmi voisi puhua isälle.
Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.
He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:
»Minä olen sitä aavistanut.»
»Vai olette.»
»Olen. Sinä olet muuttunut.»
»Minäkö?»
Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi: