Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi. Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä puhuaksen, alotti isä:
»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi kyllitellen maanviljelysammattia?»
»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston, mutta…»
»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»
Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.
»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi? Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin, toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.
Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu. Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan. Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa kuolee tahto…
Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä säteili ikäänkuin rukous.
»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen, kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan. Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ: tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies, itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.
»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»