Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko, kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.
»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle… Hän tietää että tämä on velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta… Aseta vapaan maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista virkamieselämää vastaan ja sinä näet!…
»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»
»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja silmät loistavina.
»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet meidän ainoa poikamme… Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun, maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne. Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä juo… Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»
Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.
XIV.
Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää. Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan kiirehdi.
Matti lepää, polttelee ja miettii.
»Mattu-u! … uhuhu-hu-hii-hi-haa!»