»Maija on navetassa», ilmoitti muori.
»Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa.
»No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.»
»Mikä koninraato?» kysyi poika.
»Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori.
»Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni. Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.
»Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta … tässä hävittää koko talon… Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo tulekin nuoranpää!»
»Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta.
»Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi… Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.»
»Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.