»Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.»
»Tuopa nyt vasta junkkari on… Sillä on lehmältäinen suu… Älä mene sinne, jos meinaat paree olevasi.»
»Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa. Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään, jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.
»Ka-ha-ha-haaperi…! hu-hullukos olet, kun … ha haa … leikistä suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.
»Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden kanssa.»
Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä.
»Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?»
»No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.»
Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät.
»Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?» kysyi hevosen nylkijä.