»Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.»
»Kaksiko?»
»Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli liinaharja ja toinen oli musta.»
»On se ajanut», todisti joku.
»Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin», ruvettiin kehumaan.
»No vielä hullumpi.»
»Kahta pöhlömpi!»
Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.
»No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan, koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:
»Kerrankin kun minä…»