Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.
»Kyllä minä sulle … vietävälle … näytän!»
Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että mitä se lurjus siinä kähmäilee.
»Mitä se poika siinä…» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin.
Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös.
»Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa…! mutta ei tuosta, jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa), jossa on noin ruma ruutisarvi!»
Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko häjy!… Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia tarvitse kiinni pidellä … mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!
Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin istui takkakivellä piippua imien.
»Onko Esa kotona?»
Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min' ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi parhaan hevosensa.»
»No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?»