»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.
»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se sai talon alle se poiju.»
»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»
Silloin muori meni mutisten kamarista.
Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli, mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä, mutta ei syvintä.
Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus uudesta, joka rahalla saadaan.
Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! — ajatteli. Minä kokoon tänne Vennun ja Iikan Antin ja s—— ja vaikka yksin minä niille näytän. Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein miehen kurssi!
Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen, omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle, välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.
Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä, että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.
Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.
Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään…! Esaa innosti.