Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää? Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä kohdellut.
Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi, niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi, ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi, tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.
Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan, hän piti pahimpana.
Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä toisinaan Rekipellon Sanna.
Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton, edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt, ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.
Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi? Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.
Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin seisahtui.
Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.
Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon, ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi elämään kuin pellossa.
»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.