»Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin korjapoikakin», nauroi Vennu.
Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu. Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.
»Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku.
»Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.»
Siukkukin luuli samaa.
»Ellalle se oliskin sopivampi.»
»Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.»
»Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota … sillä minä vähän pelkään, että hän tekee meille … — mutta eikö pihalle tultu?»
Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun nurkkaan.
»Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.