»No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky… Pikinytky sinä olet.»
»Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.»
»Pikinytky, rajasuutari!»
Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin. Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.
Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.
Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta niin hevin selkenevän.
»No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!»
»Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta toisaalle.
»Mihin?»
»Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.»