»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin innostuneena.
»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.
»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit? Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen pidetyksi niitä auki.
»Minä lyön ketä tahdon!»
»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»
»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen seisomaan:
»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?…» Lompin ääni oli sekin uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.
»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.
»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat…» Lomppi istui uudelleen lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.
»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden eteen.»