»Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.»
Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.
Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta, joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä valo.
* * * * *
Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun. Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi. Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.
Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.
»Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.
»En minä niin ylpiästi … kyllä minä saan tuluksillanikin… Mulla onkin sellaiset tulukset, että…» Ukko alkoi iskeä, huolimatta valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja taula otti tulen.
»Kappas vain…! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi äijä.
»Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.