»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt… Mitäh? Niin Karhun Esakin … ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset veivät kaksi, uuhen ja karoon… Olikin niin hirvittävän suuri karoo, pumpsilainen … ja riivatut veivät.»
(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa tuolle leipäpala, raukalle.»)
»Paraita valitsivat… Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset, ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä — häh? — huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla…»
»Missä sieltä oli miehet?»
»No, töillänsä, ja kyllähän… Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan, juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain, että saa henkensä pitää.»
(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa kymmenen viinapannullista!»)
»…Rapasorkka! Siirrä vähän noita…»
»Häh?»
»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»
Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän haastelee.