»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että… Mulla olisi, kuulkaa matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»
»Itse sinä olet matammi.»
»Eikö ole kotona, häh?»
Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti heitä paikoillaan.
»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.
»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.
»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt lattialla.
»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä… Noo, ottaapa hyvän levon», nauroi.
Samassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.
Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan: