»Jahah … öhm … jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!
Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.
Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon. Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika…!
Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan, taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan, joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle, väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi ajattelevan:
»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»
Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:
»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»
»Kyllähän nimismies minut tuntee.»
»Sinu tunte!»
»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»
»Piru … minu pites tes kaikki tunne…! Houtala, niinkö sano? Onkkus sen torppa vai talo?»