Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:
»Se on talo!»
Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.
»Si-sinekös ilman … mun keskemette istu mun soffale…», ja tempaisi kasakanpampun seinältä.
»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen, poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa tuoliin:
»Ylös pärkele!»
Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui tämän käsivarsiin.
»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»
Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.
»Älä huuda…! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi: