Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Siitä ilmoitettiin alussa vain niinkuin totutusta tavasta, eikä erityistä kiirettä osoiteltu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät oikein todellista leivänikävää saapumasta. Kunnes mökin vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui myöskin nälkä. Pienemmät rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enää asettuisi muusta kuin leivästä.
Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Sitä kävi pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa itsellä. Käski olla siivosti, kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä annettaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.
Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla, missä sisälle pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita, jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.
Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti uskalsi jo vähin toivoa, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui niin että sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillisen ruokavaroja vaimolle käteen toi. Tämä rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät. Oli luullut ihmisiä tylymmiksi kuin he todella olivat.
Toisen ilahtunut mieli vaikutti toiseen ja muodosti sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.
Lapset tulivat kotiin iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne ne vasta tosiriemua tuottivat.
Tiinakin rauhottui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa syöttämään. Sitä hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.
Yöllä häntä oli oikein kiukuttannt toisinaan kun ei ollenkaan tahtonut unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä pitemmälle. Ovathan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kuin hänkin, köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.
Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli huokimisenkin vaikuttavan.
Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan pienimmistäkin vallattomuuksista, johtui mieleen ajatus, että antaa heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kun jaksaa sietää.