Se samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta kyläläisten osanottavaisuus siinäkin suhteessa rohkaisi. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei Tiina tässä salli olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa.
"Minnekähän sitä nyt lähtisi pyytämään kortteeria talven yli?" hän alkoi päivitellä.
Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.
Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi hiukan ruuvia. Pyöräytti pari ympärystää, ruuvasi taas ja alkoi harvaksensa sanella:
"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä, taitaapa sitä tilaa olla."
Tiina puhui niinkuin se, joka tietää toista ilahuttavansa lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkunlaista uhrausta.
Sanna oli levottomalla mielellä odottanut. Kohta Tiinan lopetettua sanoi ilahtunein mielin:
"Kyllähän se olis kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt vielä … jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."
Matti otti vastaan Tiinan lupauksen ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.
"Noo, jos Tiinan vain sopii", lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua, "niin kyllä me nyt olisimme tässä… Tuota, en minä sitä nyt ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina. Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii asettua ja silmänsä saa."