"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse polttaa", lausui Sanna.
"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"
Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enää murheissansakaan olevan. Huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät, eivät edes oikein kiittäneet.
Se haihdutti säälintunnetta Tiinasta. Maksamisestakin puhui Matti … pyh! Siinä olis kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta.
"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he käskeneet yöksi kotiinsa, kun paljaan taivaan alle jäimme", rupesi Sanna sanomaan samassa, kun Tiinan ajatukset epäedullisille aloille liikkuivat.
"Niin … noo, mitähän se nyt sitten… Kukapas sitä ihmisille maailmassa apuansa tarjoo jos eivät ihmiset", puheli Tiina selvästi tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.
"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niinkuin Jumalan sallimasta leski ja yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa", liitti Matti akkansa kiitoksiin.
Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä rauhoittumaan ennenkuin tuli sanotuksi:
"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman tilan."
"No niin", äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vain ajatteli ja ymmärsi.