Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.
"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.
"Ei mitään." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.
Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat että äidin nyt on kovin paha olla.
* * * * *
Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin mihin vain tulivat. Kun kylmä säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä ikävän luonteen. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kapistivat, Liinu ja Tuppu perässä, sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennenkuin äiti ehtikään, olivat lapset jo takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.
Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat sulattelemaan itseänsä teuhaamisella.
Ihmiset aina katselivat äänettöminä ja vakavina tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista yleisemmin kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.
Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen muistutus äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan, eikä siihen paljoa aikaa tarvittukaan.
"Anna olla rauhassa, poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat tähän pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän kärsimättömyydestä, kuin kalun vahingoittumisen pelosta. Jospa hitaasti laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, silmät jo samassa kiintyivät johonkuhun toiseen esineeseen ja kädet unohtuivat sitä käpälöimään…