"Hyvä ihminen", vastusteli Sanna, "miten nuo toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla… Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat … ei niillä muutenkaan ole herkulliset olot…" Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Pojat olivat oppineet hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen — useinkin jo ennen jyrsitty — ja siihen kellastunut silakka päälle, oli tavallisin annos mitä saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että kerjäläinen jotain muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui, niin leipäpalasta antaessaan käski mennä toiseen paikkaan piimää pyytämään…
Mutta ei silti nälkää tarvinnut nähdä. Äidillä, kun hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perunain- ja puuronjätteitä. Pojat kun sen huomasivat, pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan. Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen juoksentelemaan, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.
Matti oli aina, niin kauan kun kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan, pyyteli vain paikottain palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.
Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita, joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski pojat toisaalle. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon kulkea. Siispä, kun parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa, kunnes kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia paikkoja löytää. Monesti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä toisinaan emännät alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä … eivät yhtään häpeä mokomat, kun kulkevat moneen kertaan, sama joukko…
Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain täällä käyneen ja ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle vaatinut. Kun hän masennettuna kääntyi pois, niin jotkut emännät ovensuuhun leivänpalasen veivät, motkottaen:
"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla. Jos ei niille anna, niin sitten pitkin maailmaa mölöttävät, että siellä ja siellä oltiin niin kovia. Tuos on, ota!"
Paha oli ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta olisi myrsky noussut kerjäläisten ylpeydestä. Sen oli hän kohta, tämän matkan alussa, karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa vastaan, niin pääsee vähemmällä haukkumisella. Mutta karvaalta maistui sellainen leipä, jo nälän vei sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen portailta alas, Tupun ja Liinun hameen helmasta kiinni pitäessä, ja Miinaa kantaen toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armeliaita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä. Eivät sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassaolijain katseita.
Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armeliaita ihmisiä löysi, jotka esim. istumaan käskivät, niin siihen jäi lepäämään. Ja kun ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon naapurin emäntä… Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään. —
"Ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat.