"Eihän sitä saanut", koetettiin vakuuttaa.
"Eipä tainnut olla haluakaan", jatkettiin toiselta puolen.
"Hyvät ihmiset! Luuletteko että sitä vain noin huvikseen näin kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivähänkin kulkea meidän teitä, niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Puhuessa alkoi ääni värähdellä, kumpi sitä vain sanomaan sattui, Matti tahi Sanna, ja kyselijän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään.
Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään kerjäläisten kestikievari ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä toisissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin muillakaan.
Tällä tavalla meni monesti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yönselkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän heltyi.
Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Se piti vireillä jonkunlaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettivätkin, niin eleli toivo.
Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaaseen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.
Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.
"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän huudahti, lapsia tarkoittaen.
Sanna huomasi että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.