"Tuo pieninkin?"
"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä sairastaisivat, on muutenkin niiden kanssa tekemistä."
"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet, nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin, kahden vuoden vanhana."
Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakottivat itkemään, samalla kun hän tunsi sydämessään kateutta köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli noin viljalta.
"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna, "että rikkailta, jotka kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niiltä ne kuolevat. Köyhillä elävät, eivät kuole vaikka annetaisiinkin. Ei Jumala huoli antipaloista."
"Ja niin kun minä olen koettanut hoitaa … niinkuin silmäterääni … ja kuolevat ne vain", itki emäntä.
"Ei siihen hoito auta", vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niinkuin meidänkin mukulat, hoidon hyvyydestä eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää. Ei, kyllä se niin on, kuinka se sallitaan!"
"Niinhän sen täytyy olla. Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuo lapset saavat lämmitellä", käski emäntä toista palvelijaa.
Sannan sydämessä alkoi liikkua.
Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä valkea oli ensimäinen, joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa mökissä, niin tuntui selittämättömältä tämän emännän hyväntahtoisuus. Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ulkokultailemetta. Useammiten oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkausi, niin sanottiin aivan orjailematta: