Kevättalvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti turvautua vaivaisapuun.
Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnasss ja Sanna kuului hänen piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.
Kovalta tuntui. Sydän pani vastaan, mutta puute pakotti ja voitti. Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi koettaa edes leipää hankkia lapsille … vettä he kyllä itse saisivat särpimeksensä.
Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi… Ei hän ollut talossa käynyt pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin viimeisessä hädässä.
"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella kymmenellä oleva palvelustyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului kovaäänistä miesten puhetta.
"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.
"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna sen mukaan mitä kukin voi? hä hää…"
Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen itserakkautta.
"Kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"
"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin tarkoituksiin."