"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen… No mitä nyt?" Kysymys koski tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi muristen, kun oli tultu häiritsemään, meni Pekkolainen tupaan.
"Mitä sillä Sannalla nyt?" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä keikistellen ja suu ivahymyssä.
Sanna arveli että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana oloaan, ja huokasi.
"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin puolustaisi vähän vaivaisapua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa alta katseli.
"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puolilattiaan:
"Tuota … se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä, josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni perä-ikkunasta katselemaan.
"Koska J——lan tähden?"
Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta katsellen:
"Niitä elätettäviä karttuu vaivaishoidon niskoille niin, että lopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivaismakasiinille laiskain elättämistä varten."
Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyynelet alkoivat ripistä poskille.