"Älä motkota, sen vietävä!" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli mennäksensä Sannan kimppuun.
Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:
"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään muu kiellä minulta apua!… Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin vaalis, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vain rommia isävainajas rahoilla ja särvi kaapin oven takana, kyllä kestää!"
Sanna meni kaiken jaksonsa mukaan ja purki sydäntänsä.
X.
Eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli synnyttänyt kaksi tyttöä. Tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät katsomaan.
Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista antaa.
"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät, kun katselivat lapsia.
Sanna alkoi voimistua, kun sai ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.
"Olis noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.