"Olishan niitä … mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka monta niitä kullekin —"
"Kun Jumala korjaisi pois!"
Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä samaa toivoi, mutta ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vain sydämessään Jumalaa rukoili lapsia luoksensa korjaamaan, pois kurjuudesta.
Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.
Kamalan kolkkoa oli elämä, synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä koettivat huoltaa pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät karkeat kerjupalat virvoittaneet.
Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.
"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"
Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.
Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset ja vaivat hänet itsensä pian sortavat.
Ja jos elämään jäävät lapset!?