PERÄKORPI. Älä nyt, Liisa, saakeli tuota … älä nyt huuda. Kuultele nyt mitä sanon. Minä olen Juhollen maksanut äitinsä perinnön joka pennin ja Miinalle maksan sen vaikka tänä päivänä. Ei sinun niistä tarvitse välittää. Ja … ja tuota, (lyö kättä polveen) me laitamme itsemme komeiksi, Liisa!
LIISA (Hymyillen.) Tuota isäntää! Millä me komeiksi tulemme kun olemme jo niin vanhojakin.
PERÄKORPI. Vanhoja? (Hyppää ylös.) Katso nyt näytänkö minä enää niin vanhalta kun partani ajoin ja … ja kun mulle on verkamekko ja verkahousut? (Näyttelee itseään.)
LIISA (Katselee hymysuin Peräkorpea.) Kyliähän ne miehet aina kelpavat vanhastakin, mutta —
PERÄKORPI. Mutta mitä?
LIISA. Sitä vain, että ei vaimoväki niin kelpaa, vaikka on mulle ennenkin miestä kosittu.
PERÄKORPI. Älä joutavia, kun sinä mulle kelpaat, niin sillä hyvä. Ja eikä sun tarvitse pitää emäntävainajan vaatteitakaan, sellaisia, vanhan aikaisia, saat laittaa karttuunista ja musliinista (Näppiä lyöden.) Perhana ollen, sinusta tulee niin komea emäntä että… Ja minä laitan itselleni uudet trikoohousut ja mekon ja narusaappaat (näppiä lyöden) niin että —. Mutta sanoppa, ketä sinulle on kosittu?
LIISA. En viitsi sanoa sitä, ja muuten niin, eihän me niin komeasti, vanhat ihmiset?
PERÄKORPI. Miks'ei?
LIISA. Alkavat nauraa.