PERÄKORPI. Nauraa? Ähä hää, kuka rikkaille nauraa!
LIISA. Minä ole köyhä.
PERÄKORPI. Vaan kun tulet mun emännäkseni et ole enää köyhä.
LIISA. Mutta kyllä Miina ja Juho pitävät minua kuitenkin halpana ja katsovat ylön kun minä olen niin köyhä.
PERÄKORPI. Siitä viis', minähän sinut emännäkseni otan.
LIISA. Noo, kyllähän se nyt niin on taas, että, vaikka mä sen itse sanon, niin itse minä olen aina luttini pukenut omilla vaatteillani ja joka kevät minä olen tehnyt kolme paitaa ja kahdet puolivillaiset pukuvaatteet.
PERÄKORPI (Kopeloiden piirongilla.) No älä muuta kun ota pois kihlarahat. Tästä saat nyt vähän aluksi, että sopii laittaa mitä tahdot (Tarjoo setelitukkoa.)
LIISA (Epävarmana:) Voi rakas isäntä, kyllä minä ottaisin mutta … kyllä minä muuten mutta … en minä oikein tiedä… (Itkun ja naurun sekaisella äänellä). Kyllä minä vissiinkin taidan teitä rakastaa?
PERÄKORPI (Hämillään.) Rakastaa? (Kynsii korvallista.) Tuota, se nyt on sillä tavalla, että kyllä minä ainakin rakastan sinua ja tykkään… Ja kun ei minusta enää kukaan pidä mitään huolta ja kun minäkin tästä vanhenemistani vanhenen niin ajattelin, että jos sinä tulisit tähän emännäksi ja hoitaisit vähän minuakin (Liikutettuna.) Vaan kun sitä tullaan vanhaksi, niin ei enää rakasta omaiset ei vieraat.
LIISA. Kyllähän minä… Mutta kun on se Miinakin, jos pitää ruveta riitelemään ja —