PERÄKORPI. Minähän, tuota, aijoin sinulle vaan kuppaamisesta puhua ja sinä nostat sellaisen riemun.
KYLÄ-MAIJA (Istuu äänetönnä tuijottaen lattiaan. Nousee sitten kiivaasti:) Sen minä sanon sinulle, muutama parkkiposki, klanipää, kahju, että vielä sinä tätä kadut! (Lyö jalkaa lattiaan.) Minä olen niin kunniallista sukua kuin sinäkin. Ei mun suvussani ole moneen miespolveen ollut huoria ei varkaita, ei edes valehtelijoita: Ja tuollaisen parkkiposkenko minä sitten ottaisin rikkaudelle, tuollaisen, jonka leukakin on kun hallavuoden varileivän puolikas ja jonka ensimmäinenkin emäntä kuoli niin että — Jumalako sen tietää kuinka kuoli. Vainaja tapasikin mulle vaivojansa valittaa ja sanoi aina, että kun hän joutui sellaisen romun kanssa naimisiin ja parempiakin olisi kyllä saanut. Tpyi! Häpeä silmät päästäsi! (Työntää oven auki ja huutaa siitä ulos:) Hoi ihmiset! Tulkaa hätään! Joutukaa rakkaat ystävät, kun tämä Peräkorven äijä hätyyttää täällä —
PERÄKORPI (Työntää hänet ulos.) Mene sinä riivatun ämmä!
KYLÄ-MAIJA. — — hätyyttää, hätyyttää täällä yhtä (eteisestä) yhtä kunniallisen miehen kunniallista leskeä. Apua, apua, hoi, hoi! Tulkaa rakkaat ihmiset pelastamaan edes henkii-ii!
PERÄKORPI (Neuvotonna.) Voi repaletta kun huutaa. Minä senkin pöllö kun rupesin tuollaisen saatanan kanssa puhumaan ja luulin sitäkin ihmiseksi. Kylläpä tästä nyt tulee korea juttu.
LIISA (Tulee.) Mikä hätä sillä Kylä-Maijalla oli?
PERÄKORPI (Ihastuneena.) No kuule hyvä ihminen, kun minä hullu kutsuin hänet tänne ja meinasin pyytää kuppaamaan, niin tämä tolvana joka ei ikänä malta kuulla niin kauan että hänelle asian selittäisi, alkoi luulla että minä pyysin häntä akakseni.
LIISA (Lyöden käsiä yhteen.) Voi kaksi vanhaa karvalakkia!
PERÄKORPI. ja siitäkös se ilon nosti, ennen kuin sain hänelle selitetyksi.
LIISA (Yhä nauraen.) Voi yhdeksäntoista!