"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili kiinteästi edessään seisovaa poikaa.
"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko elämämme onni!"
Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski päänsä pojan rinnalle.
"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme itsemme kuulutuksiin".
"Se on sinun tahtosi", vastasi Johanna punastuen kasvoilta.
"Mutta mitähän sinun isäsi sanoo?"
"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan virkannut näistä asioista".
"Huoliikohan hän minusta vävyksensä?"
"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.
"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin onhan sitä tilaa maailmassa".