"Älkäähän turhia voivotelko", kielsi Joonas, "ei haava ole vaarallinen; mutta koettakaamme pitää salassa tämä asia, sillä se on rumanlainen maailmalle kuulumaan".
Kaikki lupasivat sen.
Häähuoneessa ruvettiin jo kaipaamaan morsius-paria. Kun Joonas oli saanut puhtaan paidan yllensä ja kaikki veripilkut olivat vaatteista poistetut, mentiin jatkamaan tanssia.
Ukko uupui ponnistuksistaan pian ja nukahti.
Niemelän emäntä ja Johannan täti jäivät kamariin toisilleen pahoja aavistuksiaan kuiskuttelemaan.
Tappelunrytinöitä tapahtui vielä useampiakin, joista yhdelle ja toiselle jäi tuntuvia muistiaisia.
Joonaan haavasta ei yleisö saanut tietää mitään, mutta sitä kyllä aavistettiin, ettei kamarissa ollut kaikki oikein parhainpäin päättynyt.
Seuraavana aamuna, kun ukko heräsi ja hänelle kerrottiin mitä oli tehnyt, joutui hän aluksi vähän hämilleen. Vaan kun Joonas naurahtaen vakuutti, ettei haava ollut huomiota ansaitseva ja että sellaisia sattumuksia kyllä pian voi tapahtua, tuli ukko taas toimeensa, huusi tuomaan ryyppyä ja arveli: "No ei me Joonaan kanssa semmoisista pikku-asioista riitele!"
"Ei toki", vakuutti Joonas. Mutta Niemelä ravisteli päätään ja mutisi hiljaa.
Kolmas ja neljäs hääpäivä kuluivat edellisten tavalla, katkeamattomassa riemussa jolle pienet tappelukahnaukset antoivat vain nuottia.