Neljännen päivän ehtoopuolella tuli vieraitten huoleksi kotiin lähtö. Ikävällä ja kaipaavalla mielellä jättivät nuoret häätalon joka oli niin monen päivän ilot tarjonnut. Vanhat, kyllästyneinä levottomaan hääelämään, poistuivat jo mielelläänkin omille rauhallisille porokivilleen.
Mielellään jo nuori parikuntakin otti levon, saadakseen todellisuudessa ruveta totutteleimaan uusiin oloihinsa. Teerelän isäntä yksin pani tiukasti häiden lopettamista vastaan, vaatien että niitä pidettäisiin kokonainen viikko. Mutta kun Joonas lupasi hänelle riittävän määrän viinaa, että saisi yksin tahi jonkun valitun toverin kanssa jatkaa vielä nämät viikon kaksi jälellä olevaa päivää, niin äijä murisi, puri mälliä, käänsi selkänsä ja tyytyi.
Näin päättyivät häät Teerelässä, jättäen jälkeensä muutaman viikon kestäviä jälkipuheita, joissa ikävät ja hauskat muistot vuorotellen mieliä jännittivät.
XII.
Pakkanen oli kytkenyt syksyn likaisen rapakon ja talvi tiheillä lumisateillaan muodostanut Pohjolan lakeat kentät yhdeksi valkeaksi lumilakeudeksi.
Joulunpyhät monine iloineen ja hupaisuuksineen olivat olleet ja menneet. Härkäviikkojen yksitoikkoiseen jonotukseen oli alettu taas jo tottua. Yksin Teerelän Heikkikin rupesi tyytymään, ensin kyllä yritettyään joulunpyhiä keinotekoisesti jatkaa. Mutta asettuminen rehtiin oloon oli kuin kunnianasia, ettei Joonas, joka nyt asui talossa kotivävynä, saisi Heikistä aivan huonoa käsitystä. Kahden miehen he päivisin metsässä ajoivat, hyvin sopivat ja tulevaisuutta suunnittelivat.
Joonaan ajat Teerelässä olivat tähän saakka kuluneet jotenkin hyvin. Appiukko tosin toisinaan juovuspäissään ollessaan puheli yhtä ja toista, jota eivät puhu ne ihmiset, jotka sovinnollista ja rauhaisaa elämää rakastavat, mutta vävyn mieli ei semmoisista pitkiksi ajoiksi loukkaantunut, koska ukko selväpäisenä oli hänelle moitteettoman hyvä.
Joonaan harrastus oli heti alkanut kiintyä talon kohennusyrityksiin. Siinä täytyi kuitenkin liikkua varoen, ettei tulinen äijä havaitsisi että vävyllä on tarkoitus tehdä varsinaisia muistutuksia hänen asumahommistaan.
Ukolla nyt oli semmoinen "vanhaa hyvää" rakastava luonto. Ei hän saattanut käsittää syytä, minkä tähden esimerkiksi joku uusi työkalu olisi vanhaa, moni kertaan paikattua ja korjattua parempi. Kun Joonas jolloinkin sattui ukolle ehdottelemaan jotain korjausta jonkun epäkuntoon joutuneen paikan suhteen, ei ukolla ollut juuri mitään vastaamista; sanelihan vaan: "Olishan se niin, mutta tuommoisena on se ollut minun aikani ja ehkäpä se semmoisenaan nyt vieläkin jonkun aikaa menee".
Sattui kuitenkin usein, että Joonas itsepintaisesti, enempää lupaa kysymättä, ryhtyi parannuspuuhiin, jos ne olivat niin pieniä, että hän sai ne yksin toimitetuiksi. Ukko ei Joonasta semmoisista toimista suoranaisesti kieltänyt, vaan ei kiittänytkään. Kiitollisuus ei kuulunut hänen avuihinsa.