Kun Joonas tuli tupaan, näki hän heti Johannan silmistä, että tämä oli itkenyt. Etsi käsiinsä erään kirjan ja alkoi lukea, sen ohessa salaisesti silmäellen Johannaa, joka tuon tuostakin pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan.
"Älä nyt turhista itke, vaikka äsken vähän kiivastuinkin. En kuitenkaan viitsi milloinkaan häntä lyömään ruveta", sanoi Joonas.
"Sitä en erittäin epäilekään, onhan sinulla miehen mieli ja voit kärsiä isäni oikkuja, mutta minun päässäni risteilee monenkaltaisia ajatuksia siitä, kuinka tässä ruvetaan elämään ja olemaan, jos tuo Heikkikin todenteolla rupeaa akottumaan. — Minä epäilen, etten voisi Kuppilan Miinan kanssa tulla ikinä toimeen saman katon alla".
"Älä huolehdi, aika tuo uusia neuvoja. Tosin minäkin toisinaan mietin, mihin laitaan tässä elämä rupeaa lyömään, mutta —". Joonaan lause katkesi. He olivat taas menneet istumaan vierekkäin.
"Mutta — mitä?" uteli Johanna.
"Aattelen vaan, että kun vaari suostuisi talon jakamiseen ja antaisi meille toisen ja Heikille toisen puolen. Kun me kunnollisesti hoitaisimme puolikkaamme, niin tulisi siitä varmaan yhtä hyvä talo tulojensa puolesta, kuin tämä nyt on kokonaisena". Joonas pudisti päätään. "On ihme ja kumma kun tämä talous on näinkin kauan pystyssä pysynyt niin huonolla hoidolla".
"On se ihme, mutta kylläpä se onkin mennyt takaperin. Ei äitini kuollessa ole ollut velkaa muuta kun sataviiskolmatta ruplaa ja nyt on jo luullakseni likemmäksi kolmetuhatta markkaa".
"Heikkiä minä erittäin kummastelen, että hän nuorena miehenä viitsii olla niin tuiki laiska ja talonhoitamisessa huoleton".
"Lastu ei lennä kauas puusta".
"Isäs on kuitenkin vielä vanhoillaankin Heikkiä paljoa miehuullisempi".