Vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Heikki kotiin kahden toverin kera. Jokainen oli juovuksissa. Heikki aikoi ottaa hevosen ja lähteä ajolle, mutta Joonas pisti tallinavaimen lakkariinsa eikä laskenut häntä hevosten pariin. Tästä Heikki raivostui ja aikoi oikeuttaan pienellä käsikähmällä voittaa. Mutta se päättyi pakoretkeen, jolle toverit häntä vikkelästi seurasivat.
Oli jo ehtinyt yö tulla. Kaikki muut, paitsi Johanna nukkuivat Teerelän tuvassa.
"Kuule!" virkkoi hän ja sysäsi Joonasta kylkeen. "Minä luulen, että isä on tullut, korvaani kuului tamman riimukulkusen helinä".
Joonas kuunteli.
"Kyllä, olen minäkin kuulevinani". Samalla kuului hevosen hirnunta pihalta, kaksi kertaa peräkkäin.
"Kumma ettei hän jo melua", ihmetteli Joonas.
"Voi Joonas-kulta, etkö sinä menisi sinne katsomaan?" pyysi Johanna.
Joonas ähkyi tyytymättömästi.
"Täytyyhän sinne mennä". Hän nousi, puki vaatteita päällensä, sytytti talikynttilän vanhassa mustuneessa lyhdyssä ja meni sen kanssa ulos. Yö oli pimeä ja ilma leudonpuoleinen. Tultuaan tallin luo, näki Joonas, että hevonen seisoi oven edessä ja nuuski heinäntähteitä maasta.
"Hevonen on täällä", puheli hän itsekseen, "mutta miestä ei näy — vai kuinka? On kun onkin! Tuossa se nyt makaa, voi miesrukkaa tuotakin! Onkohan edes henkeä?"
Ukko makasi reellä vatsallaan. Joonas käänsi kasvot ylöspäin ja laski korvansa lähelle suuta. Hiljainen koriseva hengitys ilmaisi, että asianomainen vielä eli. Huomattuan pikaisen avun olevan tarpeellisen, juoksi Joonas tupaan ja käski Johannan kiireesti ulos. Käskyä ei tarvinnut kertoa.