Tuvan lahonneet rappuset olivat jo ensimäisenä Joonaan hallitusvuotena saaneet lämmittää keittopadan mustaa kylkeä ja niiden sijassa oli nyt uudet istumapenkeillä ja kuistilla varustetut portaat. Vastapäätä tuparakennusta, missä ennen oli jyväaitta nuokullaan seisonut, oli nyt uusi pikku-tuparakennus, jossa entinen isäntä vietti syytingillä-olonsa päiviä. Liitereitä, latoja, ynnä muita ulkohuoneita oli hirsirullain avulla työnnetty sievään riviin ja kadotettu nuo tilaa vievät välyset. Huoneiden ovet sopivat kiinni, joten hyvät kylänlasten lymmypaikat Teerelän kartanolla olivat hävinneet muinaismuistojen joukkoon. Lantatunkio, joka ennen täytti miltei koko pihan, oli nyt aidattu määrätyn alansa sisään niin, että se kasvaessaan kohotti vaan uljaasti höysteistä harjaansa pilviä kohti ollen sekin tavallansa merkkinä talon ajanmukaisesta vaurastumisesta.
Mutta jotain rikkaruohoa oli aika kylvänyt vävyn ja appiukon välille. Nuot ennen harvemmin tapahtuneet kiistat olivat muodostuneet usein leimahtavaksi sanasodan tapaiseksi riidaksi. Sen vaikutti tavallinen erimielisyys nuoremman ja vanhemman miespolven välillä aikakautensa tavoista ja mielipiteistä. Joonas, joka kaikessa edusti nykyaikaa, ei tahtonut enään, kun kerran oli isännäksi päässyt, mukautua mihinkään appiukkonsa tuumiin. Tämä taas vanhanajan miehenä luuli kaikissa uudenajan tavoissa ja puuhissa keksivänsä sortoa ja ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Verivihollisiksensa käsitti hän empimättä ne, jotka vastoin kaikkea järkeä ja oikeutta työskentelivät esim. kansansivistyksen kohottamiseksi. Näistä syistä oli hän nurja-mielinen Joonastakin kohtaan. Vaan sitä viime mainittu vielä itsekin lisäili kun toisinaan hilpeällä mielialalla ollessaan kiusaili appeansa ja tyrkytti tälle omia mielipiteitään, vaikka tiesi näistä olevan ainoana seurauksena kiukuttelua ja harmia. Vakavampiin yhteensattumuksiin eivät kinastelut kuitenkaan olleet johtaneet. Elämä kulki tavallista rataansa.
Oli muuan talviaamu. Yöllä oli nujuuttanut lunta paksuihin kinoksiin,
Teerelänkin umpinaisella pihalla kaikki käymäpolut tukkoon. Kaksi
renkiä nakkeli tallin seinustalta kumoon kakkula-aisoja ränkineen.
Syrjällään makaavat reet kaadettiin anturoilleen.
"Hyh, kun tuota lunta on taas tullut", äänsi toinen renki, astuessaan talliin ja koputellessaan lunta jaloistaan.
"Kuinkahan taas pääsee metsässä kulkemaan —" arveli toinen. "Onpa hevoset jotka kestävät. Hornaa pruuni! Onko silppusi syötynä?"
"Ruskialla on ainakin vielä, jauhotan vaan vähän".
"Samoin täällä ja näyttääpä tammallakin vielä olevan".
He ottivat kumpanenkin kourallisen kauranjauhoja sekä kaksihaaraiset seotushangot, joilla hämmentelivät jauhot silppujen sekaan.
"Pruunillako se isäntä sanoi kokoukseen menevänsä?" kysyi toinen.
"Niinhän se sanoi".