"Olkaa sitte niin kun tahdotte!" tuiskahti tyttö ja lähti pois, vieden muassaan aimo kasan rikkoja, joita oli lattiasta lakaissut.
Isäntä ja Harjulainen olivat lähdössä.
"Kuule emäntä", sanoi Joonas, palaten vielä ovesta takaisin tupaan. "Kun Antti ja Kustaa tulevat kotiin, niin saavat mennä hakkaamaan tuohon rankaläjälle, jos en minä ehdi siksi kotiin".
"No. Mutta älä nyt kovin kauan viivyttele, tämän pikku Maijun tulee niin kovatti ikävä". Loppu-osan lausui Johanna sopertaen lapsenkielellä ja katsoi sylissään makaavaa lasta, joka jokelsi ja nauroi. Tuo oli isälle niin viehättävä muistutus, että hän meni hymy-huulin pikkunsa luo, vaati siltä muiskun. Karhea turkinkaulus kutkutti tytön poskea. Lapsi aristi ja veti suutansa väärään, isä nauroi, äiti tyystytti:
"Oi sitä isää, kun kiusaa pikkuani!"
Joonas seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena katsellen lasta.
"Poikamme olis jo neljänvuotias", virkkoi.
"Niinpä olisi, mutta Jumala katsoi paremmaksi kutsua lapsen pois", sanoi Johanna.
Joonas huokasi mennessään vielä lapselle ja äidille hymyillen. Miehet olivat jo pihasta lähteneet, kun ukko, päällisettömään lammasnahkaturkkiin puettuna tuli tuvastaan ja lukitsi oven.
"Paappa lähtee Rupelaan", sanoi Leena, katsoessaan tuvan ikkunasta.