"Turha vaiva!" kuului oviloukosta.
"Pidätkö soukempaa suuta, taikka minä —!" kuului joku hillitymmällä äänellä heti sen perästä uhkaavan. Sähinää alkoi taas nousta, mutta kun toiset yhtä mittaa huusivat: "hiljaa! Olkaahan hiljaa!" taukosi se vähitellen.
Kirkkoherra jatkoi puhettaan:
"Olkaa nyt vähän kärsivälliset ja kuulkaa! Te arvelette, että teidän lapsenne tulevat koulunkäymättöminä yhtä hyvin toimeen, kuin te itsekin olette tulleet, mutta siinä kovin erehdytte. Huomaattehan, että aika muuttuu aina, mitä vanhemmaksi se tulee ja ihmisten tietysti täytyy muuttua ajanmukaisiksi. — Olkaa nyt muudan minuutti hiljaa, ja kuulkaa mitä sanon. Entiseen aikaan, kun sodat alinomaa riehuivat maassamme, täytyi jokaisen jo lapsuudestaan harjaantua verinäytelmäin kamalaan toimeen. Heti kun kynnelle kykenivät, vaati velvollisuus nuorukaiset kalpaan tarttumaan hallitsijan ja isänmaan edestä. Käsitätte hyvin, ettei semmoisina aikoina voinut koulunkäynti ja sivistystyö tulla kysymykseenkään, sillä niinä pieninä väliaikoina, kun sodanmelskeet olivat seisahduksissa, oli jokaisella kyllin työtä ja puuhaa hävitetyn maan uudelleen kunnostamisessa ja jokapäiväisen leivän hankkimisessa. Vihdoin, kun maamme joutui Venäjän yhteyteen, loppuivat nämät veriset taistelut. Uudenajan miehet koettivat voimainsa mukaan elvyttää eloon kansamme nukkuvia henkisiä voimia. Isämme ymmärsivät kyllä hyväksensä käyttää niitä aineellisia etuja, joita rauha tarjosi, vaan kaikki katselivat ikään kuin kaiholla niitä toimia, joilla koetettiin paremmalle kannalle saattaa heidän henkisiä pyrinnöitänsä. Kansa oli tottunut raakaan elämään, eikä tahtonut ollenkaan perehtyä uudenajan vaatimiin olosuhteisiin.
"Kun eivät miehet enää saaneet tilaisuutta julkisilla sotatantereilla ulkonaista vihollista vastaan tyydyttää taistelunhimoisen luontonsa vaatimuksia, tappelivat he keskenänsä ja vuodattivat kun sattui lähimäisen naapurinsakin verta. Ymmärtämättömyydessään antoivat he urhomaineen julmimmille tappelioille ja murhamiehille. Meidän täytyy sydämestämme anteeksi antaa heille tämän vian ja erhetyksen, sillä se ei ollut heidän oma syynsä, että he ajanjaksoissa olivat semmoisiksi hirviöiksi muuttuneet, vaan se oli huonon hallituksen syy, joka oli vaan hyväksensä käyttänyt esi-isäimme ruumiinvoimia ja maineesen tullutta urhoutta, kulettaen heitä alinomaisissa sodissa, näin ryöstäen heiltä kaiken tilaisuuden henkiseen viljelykseen. Suuri puute oli myöskin johtavista henkilöistä, jotka olisivat heille tietä viitanneet kansallisen kehityksen kunniaa kohden. Silloin ei myöskään kukaan syrjästäkatsoja huomannut moittia kansamme sivistysoloja, sillä kaikki meidän huonot puolemme peittyivät sotatantereilla ansaitun kunnian loisteesen. Mutta nyt ovat asiat meillä jo toisin. Ulkomaalaiset, jotka ennen olivat seuranneet kansamme sotaisia toimia, ovat alkaneet tarkastella, mitä me rauhan aikana toimitamme. Tämä tarkastus, hyvät ystävät, on tuottanut meille häpeätä, sillä he ovat nähneet, ettemme me rauhantoimissa kykene juuri ollenkaan edistymään, muihin kansoihin verraten. Naurua ja parjausta ovat heidän sanomalehtensä meistä sisältäneet. Tämä on vaikuttanut, että kansamme etevimmät miehet ovat suurella alttiudella ja isänmaanrakkaudella käyneet viittomaan meille tietä, jonka kautta voimme rauhan aikoina edistyä ja vaurastua henkisesti ja saavuttaa kansallista arvoa muiden Europan kansojen rinnalla. Luulen, ettei teiltäkään ole jäänyt huomaamatta, kuinka osa kansastamme on jo alkanut astua tätä viitattua tietä, toimittamalla kuntiinsa kansakouluja, jotka ovat tämän tien ensimäiset uudistustoimet. Kansakouluja perustetaan toinen toisensa jälkeen. Tästä päättäen ei voi kovin pitkiä aikoja kulua, ennen kun näitä laitoksia perustetaan joka kuntaan ja se kunta, joka tämmöistä laitosta vaille jää, tulee ehdottomasti joutumaan naapuriensa pilkan alaiseksi. — Hyvät kuntalaiseni! Minä vetoon teidän kunniantuntoonne, teidän, jotka ette milloinkaan ennenkään ole tahtoneet missään tapauksessa jäädä naapurikuntalaisistanne jälelle, te ette suinkaan tässäkään asiassa tahdo niin tehdä. Huomatkaa vielä: se ei ole yksin kansallinen kunnia, joka vaatii teitä koulua perustamaan, vaan se on lasten vanhempina ja isinä tarpeen vaatima toimenpide, sillä lastenne onni ja tulevaisuus pakoittavat teitä siihen. Soisittehan jokainen mielellänne, että se prosentti vähenisi, joka kuntamme nuorukaisista vuosittain kätketään vankimuurien sisään ja vieläpä viedään elämäijäkseen riutumaan Siperian kolkkoihin kaivantoihin. Ainoa keino, millä paheet saadaan poistumaan, on sivistys. Vaan sen siemeniä ei voi kansanlasten sekaan mikään muu niin kylvää, kuin kansakoulu. Suokaa hyvää lapsillenne! Älkää kitsaasti säästäkö niitä verrattain pieniä summia, joilla voitte koululaitoksen perustaa ja samalla antaa lapsillenne siunatun tulevaisuuden toivon".
Kirkkoherra huoahti ja istui hänelle tarjotulle tuolille. Puhe näytti kuulioihin vaikuttaneen niin, että vielä kotvan sen tauottuakin huoneessa vallitsi hiljaisuus. Hetkisen näytti siltä, kuin useat vasta nyt olisivat joutuneet ajattelemaan, mistä oikein oli kysymys.
"Mitä nyt sanotte?" kysyi esimies äänettömyyden katkaisten ja jatkoi: "Toivoakseni on arvoisan kirkkoherramme puhe valaissut monen käsitystä".
"Tottahan jokainen nyt jo käsittää, kuinka tarpeellinen koulu meillä olisi", arveli joku koulun puollustajista.
"Minä ainakin suostun ja annan puumerkkini siihen", sanoi toinen.
Näytti jo melkein siltä, että vastustajain suut oli saatu täysin tukituksi, sillä he seisoivat juroina paikoillaan, lattiaan töllistellen niinkuin häpeään joutuneet ainakin. Esimiehen suu vetäysi tämän havannon tehtyään hymyyn. Hän katsahti likellä istuvaan Teerelän Joonaasen, joka myöskin, kentiesi samasta syystä, hymyili.