"Älä nyt niin kiirehdi", nuhteli Joonas pidettäväänsä, joka nähtyään, että miehiä yhä tunkeutui metsästä, koetti riuhtoa irti päästäkseen pakoon.
"Tässäkö on asuntos? Onpa osannut rakentaa mukavaan paikkaan. Taitaa olla lämmin", puheli nimismies käyden kodanovea kohti.
"Yksinkö se Kustaa täällä oleskelee?" tutkaili muudan.
Salapolttaja seisoi hammasta purren paikallaan Joonaan pitelemänä ja tuijotti eteensä sanaakaan virkkamatta.
"Vie meitä nyt tupaasi", kehoitti Joonas.
Mies ei liikahtanut. Joonas työnsi häntä kauluksesta:
"Käy vaan, älä ujostele", sanoi, ja työnsi miestä edellään.
Toiset olivat jo sillä aikaa menneet sisään ja katselivat toimettomina ja täynnä kummastusta tuon maahan kaivetun viinakeittolan kummallista sisustaa. Sen kolme seinää ja katto olivat maasta tehdyt ja varatut aidaksilla ja puilla, etteivät vierymään päässeet. Etuseinä oli siten kyhätty, että oli pantu vierekkäin pystyyn hoikkia hirsiä ja näiden päälle ulkopuolelle ladottu paksut kerrokset nurmi-mättäitä.
Kuten vieraat heti sisääntullessaan saivat huomata, oli siellä lämmin. Kodan peräpuolella oli kiviläjä, joka toimitti tulisijan virkaa. Nytkin siinä viinapannu kihisi täydessä käytännössä, vaikka tuli juuri tällä hetkellä oli lopussa ja punainen hiilusta vaan levitti kotaan himmeätä valoa. Katossa oli pieni aukko, josta liika savu sai kulkea ilmoille. Kun susivouti äkkäsi aukon, huudahti hän:
"Tuon reiän näin jo isoon matkaan äsken, kun tänne katolle kaahin ja pisti jo juoni päähäni, että mitähän, jos heitän itseni tuosta alas. Mutta sitte huomasin sen liian pieneksi. — Kyllä olis tämä luullut vanhan Erkin tulevan tupaansa, kun minä olisin tuosta mätkähtänyt, heh".