Erinäistä huomiota tappelun melskeessä herätti eräs varteva nuorukainen, nimeltään Moonu, kotoisin Pamppulan kylästä.
Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.
Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan, ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.
Pihassa olijat vetäytyivät seinuksille ja tekivät tulioille laveata tilaa.
Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa päätä ryntäämään portaille.
"Teerelän pojat!" huudahdeltiin,
"Näitä vielä tarvittiin! — Mitä tästä vielä tulee!" suhistiin.
Kuin kissa hiiren niskaan, lensi Ville tappelupaikalle, toiset perässä.
"Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli lattiaan.
Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan. Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.