"Enpä juuri mitään. — Ai, ai, tyttö, sinä lyöt kelloni mäsäksi"
Äiti nauroi; tyttö nauroi myös ja heilutti kelloa.
"Älä vaan lyö rikki!" varoitti äiti.
"Ää-ää-ääte!"
"Sinne se nyt taas tahtoo", sanoi isä, kun tyttö rupesi sylistä pois pyrkimään.
"Ääte", matki äiti ja otti lapsen.
"Pidä kiinni niistä vitjoista, ettei se lyö kelloa rikki", varoitti
Joonas.
Tyttönen oli taas tyytyväinen, päästyään äidin syliin ja näytti unohtavan kaikki ympärillä olevat, askaroidessaan kellon kanssa.
"Mitä siellä Kuppilas nyt oli asiaa?" kysyi Johanna.
"Arvaapas!"