"Vai saa sieltä Kakolastakin kirjeitä lähettää", ihmetteli Heikki.
"Onko se itse sen kirjoittanut, vai taitaakohan se?" kyseli ukko.
"En luule, että hän itse on tätä kirjoittanut, tuskinpa hän osaa".
Joonas luki:
"Tässä lähestyn teitä minun isäni näillä muutamilla rariilla ja tietä annan minun elämästäni, että se käy hyvin pitkäksi täs kolkos kivimuuris ja sentähren olen anonut itteni Siperiaan, sillä minä meinasin, jotta siälä ei ole niin paha olla kun täällä. Ja minä meinasin, että jos sieltä kotoa sopis mullen vähä rahaa lährättää. Minä olen kuullut toisilta fangiilta, jotta siälä kotona on asiat aivan toisin päin muuttunut, kun ne silloon oli, kun minä tänne lährin. Olen kuullut, että Niemelän Joonas on sisarella miehenä, ja jotta se on nyt koko taloos isäntänä, ja että te isä oletta syytingillä. Minä en tohri toivoakaan, että minua varten olis talon lunastukses pantu mitään rahaa kasvolle, eli minulle mitään perintörahaa määrätty, mutta minä rukoilen nöyrimmästi, että panisitta nyt minulle eres vähän rahaa, kun pitää kuukauren päästä lähteä matkustamaan Siperiaa kohti. Ja nyt jättelen teidän hyvästi iäksi, teidän isä ja sisar ja sen mies ja velii Heikin. Voikaa hyvin toivoo kolkossa vankeudessa oleva poikanne
Vilhelmi Teerelä".
Tämän jälkeen oli kirjeessä osoite, jonka mukaan piti rahat ja vastineen lähettää.
Kun kirje oli luettu, istuivat kaikki kolme vähän aikaa hiljaa, kukin kannaltaan sen asiallista sisältöä miettien.
"Vai Siperiaan nyt on itsensä anonut", lausui Heikki, yhä ahkerammin piippuaan imeskellen. Joonas käänteli kirjettä kädessään, ikäänkuin jotain luettavaa siitä vielä etsien. Ukko oli laskenut molemmat kyynäspäänsä polviaan vasten ja nojasi päätään käsiinsä, Joonas tarkasteli häntä salavihkaisilla silmäyksillä ja näytti odottavan, että ukko rupeaisi jotain puhumaan. Vihdoin nosti viime mainittu päätänsä ja kasvonsa näyttivät vaaleanharmailta.
Joonas huomasi sen.