"Hänellä on sentään sydän", ajatteli Joonas, eikä katkaissut vieläkään hiljaisuutta, vaan odotti, että ukko rupeaisi puhumaan.
"Mistähän hänelle nyt sitten lähetettäisiin rahaa?" sanoi ukko viimein ponnistetulla äänellä ja näyttäen todellakin epätietoiselta, mistä noita rahoja pitäisi saada. Samassa vierähti silmästä helmeilevä pisara poskelle, mutta likainen luiseva kämmen sen siitä heti korjasi.
Joonas oli kummastuksissaan vanhuksen mielen liikutuksesta, mutta närkästyi hieman tämän kysymyksestä rahojen suhteen.
"Mistäkö rahoja?" virkahti hän tavallista korkeammalla äänellä. "Eihän se ole teidän asianne murehtia siitä, mistä hänelle rahoja pannaan, se on minun velvollisuuteni; olenhan hänelle velkaa hänen kokonaisen perintö-osuutensa".
Ikäänkuin kavahtaen väärin tehneensä, sanoi ukko:
"No niin, mutta onkos sinullakaan nyt rahoja varalla tätä tarvetta varten?"
"Jollei ole, niin täytyy hankkia; se on minun velvollisuuteni".
"Ei niitä tarvitse hänelle kaikkia lähettää, juo se ne kumminkin", tuumaili Heikki.
Ukko ja Joonas iskivät häneen yht'aikaa tuikean silmäyksen, mutta Heikki se istui vaan huolettomana, kädet taskuissa ja yksitoikkoisena luki lattianrakoja.
"Koska hän sitte saa perintönsä, jollei nyt? Siperiasta ei hän enää milloinkaan tule sitä pyytämään", lausui Joonas.