Ensikerran tämän kohtauksen ajalla katseli ukko nyt pitemmältä vävyään, ja noiden harjaksen tapaisten ripsien alta loisti kiitollisuus, vaikka muuten ei ollutkaan niin helppo lukea tunteita niistä silmistä.
"Kyllä kaksisataa markkaa liiaksikin riittäisi sille juomarahoiksi", tuumaili Heikki taas hyvin totisen näköisenä ja pullautti ilmaan kiehkuran harmaata kessun-savua.
"No kenellä olisi sitten sydäntä omavaltaisesti omistaa hänen perintönsä, joka nykyään nousee 800 markkaan?" kysyi Joonas.
"Kylläpä meitä on perijöitä", arveli Heikki viattomasti hymyillen.
"Se on ihan sopimatonta ja laitonta", sanoi Joonas päätänsä ravistaen, "että me menemme häntä elävänä itsevaltaisesti perimään, silloin kun hän kentiesi hyvinkin kipeästi itse omaisuutensa tarvitsee; se olisi ikään kuin Juudaksen kauppaa, vai mitä vaari arvelee?"
"Kyllä se niin on", vastasi tämä totisesti.
"Mutta yhtä hyvin", jatkoi Joonas puhetta, "koska ei hän näytä ollenkaan tietävän, että hänellä on täällä kasvamassa niinkin iso rahasumma, niin minä ehdotan, että lähetämme hänelle nyt aluksi vaan pienemmän summan, vaikkapa sen kaksisataa markkaa, ja ilmoitamme rehellisesti hänelle kuinka suuri hänen perintönsä on. Vaatikoon hän sitten, jos tahtoo, koko summan itselleen lähettämään; kyllä kuukaudes on vielä niin paljo aikaa, että kirjeet ehtivät edestakaisin kulkemaan. Jos hän sitte lupaa lopun omaisuudestaan meille perinnöksi, niin saatamme sen hyvällä omallatunnolla jakaa; taikka jos hän sen vaatii itselleen lähettämään, niin on se lain ja oikeuden kannalta katsoen hänen käteensä toimitettava viimeiseen ropoon asti".
Joonas odotti, että Heikki tuohon jotain vastaisi, mutta niin ei tapahtunut. Ukko ei myöskään virkannut sanaakaan, vaan istui hiljaa ja silmäili toisinaan salavihkaa Joonasta, sekä näytti olevan tunteiden vallassa.
Ei Joonas huomannut appensa mielenliikutusta. Senpä vuoksi hän tältä kysyi:
"Mitä arvelette?"