"Minä arvelen, että kyllä se niin on tehtävä kun sinä sanot", vastasi ukko.
Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka ajalla Joonas rupesi miettimään, että nyt olisi ehkä sopiva aika raottaa sitä vieraaksi tekevää sulkua, joka häntä ja noita toisia eroitti.
"Hyvät ystävät", alkoi hän sanoa, "minulle rupeaa käymään kovin rasittavaksi tämä tämmöinen olo ja elämä, kun me, jotka olemme niin läheisiä, olemme kuin vieraita toisillemme". Heikki ja vaari liikahtivat hiukan levottomasti.
Joonas jatkoi:
"Mieleni on paha kun näen usein, kuinka te molemmat kartatte minua. Vaarikin käy niin harvoin meillä, Heikistä puhumattakaan. Minä ainakin luulisin, että joka ihmisellä on halua käydä joskus istahtamaan ja entisiä aikoja muistelemaan syntymäkotinsa penkeillä. Vaikka ei Niemelä mun syntymäkotini olekkaan, käyn usein siellä ja olen aina sieltä palattuani, ikäänkuin vuotta nuorempi. Muuten on kyläläisilläkin meistä hyvin paljon puhuttavaa tämänkin asian tähden. Meidän pitäis saada tämä jollain tavoin korjatuksi".
Heikki rykäsi ja sanoi:
"Etpä sinäkään ole käynyt meillä, niin en minä ole viitsinyt tulla teille".
"Sehän on aivan toinen asia, käydä kyläs taikka entises kodis. Jos vaan sinä olisit useammin tullut meille, niin kyllähän minäkin puolestani olisin voinut…" Joonas vastasi.
"Taitaapa olla", myönsi Heikki, "mutta minä olen ajatellut, että kun sinä olet ruvennut niiden komiain ystäväksi, niin et taida enää paljoa tämmöisistä huolia. Sen vuoksi en ole pakannut joukkoon. Lienenkö sitte väärin käsittänyt".
"Komiain ystäväksi", matki Joonas. "Älä sinä puhu aina niin pistelemällä. Eihän meillä ole kumpasellakaan oikeus määrätä toisellemme, kenenkä kans saamme seurustella, eli ketä pitää ystävänämme".