"Enpähän minä niin paljoa ystävistä välitäkään, vähä niistä on hyötyä".
"Etkö siis tahdo kanssani sovintoon käydä?"
"Miks'ei, en suinkaan minä vihata pyydä, enkä ole vihannut tähänkään asti".
Joonas rupesi nyt puhumaan ukolle:
"Eikö meidänkin sopisi…?" kysyi.
Ukko lepäsi vielä käsiensä nojaan kyyristyneenä.
Vastausta ei kuulunut. Vävy luuli tuon äänettömyyden vielä vihollisuuden osoitukseksi ja hämmästyi.
"Mutta sanokaa, mistä syystä olette niin äänetön ja vastaamaton?" kysyi Joonas melkein huudahtaen ja siirtyi lähemmäksi ukkoa. Nyt nosti viimemainittu päänsä. Kaikki merkit todistivat, että hän oli itsensä kanssa taistellut kovan taistelun. Peläten, että toiset hänen liikutuksensa huomaisivat, kiirehti hän sanomaan:
"Muistin tuossa Villeä ja ajattelin kuinka kurjas tilas se mahtaa olla". Mutta omituisesta hätäilemisestä voi huomata, että tuossa tuli pieni, vaikka hyvin peitetty hätävalhe.
Hajamielisenä katsahti vanhus ympärilleen. Joonas huomasi kyllä ukon häiriön, ja uskoi täydellisesti sen syntyneen tämän itse selittämästä syystä. Katsoen velvollisuudekseen osoittaa jollain tavalla osanottavaisuuttaan, sanoi Joonas: