"Kyllä se tosiaankin on hirmuinen kohtalo, kun ihmisen täytyy koko elämänsä viettää vankeudes".
Taas seurasi äänettömyys.
"Niin, mitä sanotte äskeiseen kysymykseeni?" Joonas kysyi puolittain nöyrästi ja vaateliaasti.
Ukko havahti kuin horroksista.
"Ei minulla tietääkseni ole sinulle mitään vihaa, mutta … en tiedä kuinka sitä on tullut niin olluksi", vastasi hämillään.
"No, jollei siinä muuta ole, niin lyökäämme sovinnonkättä ja eletään ystävinä tästälähin!" lausui Joonas innokkaasti, ojentaen kättä ukolle. Viimemainittu otti vastaan tarjotun käden ja koki hymyillä, mutta se kävi väkinäisesti. Epäileväisesti ja hiljaa hän sanoi:
"Annatko sinä minulle anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut?" Loppulauseessa sortui ääni.
"Kaikki!" vakuutti Joonas huudahtaen. Hän jatkoi vielä: "Olkoon tämä kätteleminen nyt välillämme ikuisen sovinnon solmuna. Koettakaamme ymmärtää toisiamme tästälähin".
"Noo, johan se niin on", sanoi ukko, nähtävästi vain sanoakseen jotain. Mutta ajatus kierteli muilla aloilla ja kielen päällä näytti pyörivän vielä tärkeätä sanottavaa, — niin tärkeätä, että sen ajatteleminen häntä oikein vapisutti. Vaan katsahdettuaan Heikkiin ja huomattuaan, että tämä uteliaisuudella häntä tarkasteli, pudistelihe hän ikäänkuin vilussa ja samassa näytti tuo kieleltä ulos pyrkivä sana kadonneen.
Joonas tuskin huomasi tätä. Hän astui nyt Heikin luo.