"Ja me Heikki, lyökäämme veljesten kättä!" tarjosi hän.
"Noo — lyödään vaan, en minä joukaan tahdo riidellä, en jo", vastasi
Heikki, tapansa mukaan hyvin vitkaan tarttuen Joonaan käteen.
Ukko katseli myhäillen, sanaakaan virkkaamatta langosten käden lyöntiä, mutta vaikea oli noista ryppyisistä kasvoista huomata, josko se oli täydellisen onnen ja tyytyväisyyden hymyilyä, vaiko jotain muuta.
Joonas oli iloisella tuulella.
"Mennään nyt meidän tupaan ja juodaan pienet harjalliset", ehdotteli hän naurahdellen.
Heikkikin oli toisellainen kuin ennen.
"Mitäpäs tässä nyt", esteli hän, "minun pitäisi jo mennä, kohta on keski kirkon-aika".
"Ei meidän tarvitse kirkon-aikaa meidänkään tuvas millään jumalattomuudella viettää; tämä itsestään on jo Jumalan mielen jälkeen oikein, että veljekset keskenänsä sovinnossa asuvat", selitti Joonas.
"Samahan tuo on, mennään vaan, onhan siitä jo aikaa kulunut kun teillä kävin.
"Senpä vuoksi! Mutta mikä siihen on ollut syynä kun olet niin visusti pysynyt pois?"