Johanna oli istunut toista lehmää lypsämään ja puski päätänsä sen kupeesen.
"Sinustako välittänee, oh hoh! — Älä puhu tuollaisia Johanna".
"En tule; olen päättänyt tästälähin pysyä semmoisista kotona".
"Ks, ks, tottahan tuon nyt kissa kuulee, vai kotona pysyä! — No mitä varten?"
"Eipä juuri mitään muuta varten, kun toivoisin vaan saavani paremman rauhan ämmiltä".
"Sinä nyt vasta olet joutava! Mitä nuoren tytön tarvitsee huolia, vaikka ämmät mitä soittaisivat. — Hei luulia! Kun vaan pojat tykkää, niin kyllä ne ämmät sivuhun lykkää". Maija nousi ylös ja, kaadettuansa maidon kiulustaan isompaan astiaan, pyörähti tanssimaan laulaen:
"Tuloo ne syksyn pimiät yöt
ja poijat on vahtien alla,
kun ämmät on penkillä kontillansa
ja leuka on akkunalla.
Voi kun tuonkin joen yli olis juoruämmistä silta, niin siit' olis minun heilallani kulku joka ilta".
"Sinä nyt vasta olet harakka".
Johanna nauroi, mutta se ei ollut oikein raikasta, jotain synkkää ja surullista oli siihen sekautunut, jonka vuoksi nauru loppuikin pian. Maija huomasi tuon ja herkesi tanssimasta sekä istuutui uudestaan lypsämään. Vähän ajan kuluttua lausui hän Johannaan katsahtaen: